Joku kulkee aina ensin

”Siitä tietää kauan eläneensä, kun kaikki asiat tulevat vastaan vähintään toisen kerran”, lausahti tuttu tuomari taannoin. Tämä tokaisu on palautunut mieleen, kun seuraa viimeaikaista keskustelua paikallisesta sopimisesta ja sen hyödyistä.

”Vanhamuotoinen tulopolitiikka on aikansa elänyt. Sen pääasiallisena pyrkimyksenä on ollut sitoa edunvalvontaorganisaatiot mahdollisimman korkealla keskitetyllä tasolla työrauhaan.

Tulevaisuudessa meidän tulee pyrkiä määrätietoisesti kolmiportaiseen neuvottelujärjestelmään. Keskusjärjestöjen vaikutusta toki tarvitaan maan talouspolitiikan suuntaa ja linjaa luotaessa, mutta samanaikaisesti tulee neuvottelujen linjaa ja painopistettä työ- ja virkaehtosopimuksissa siirtää liittotasolle ja sieltä työpaikoille.”  

Näin sanoi toimihenkilöjärjestö STTK:n edesmennyt puheenjohtaja Jorma Reini eräässä puheessaan.  Tuosta puheesta on kulunut yli neljäkymmentä vuotta.

Reini jatkoi: ”Tämän luomista ei tee epärealistiseksi se, että työnantajapuoli sitä vastustaa. Vaaditaan koko ammattiyhdistysliikkeen yksituumaisuutta ja määrätietoista työskentelyä, jotta siihen päästäisiin." 

Seuraavina päivinä aamun lehdet otsikoivat, että STTK:n mukaan tulopolitiikka on aikansa elänyt, ja että sopimusten painopiste on siirrettävä liitoille ja työpaikoille.

Kolme vuotta myöhemmin vaati nykyisen EK:n edeltäjän, STK:n, toimitusjohtaja Pentti Somerto, että teollisuudelle, ja nimenomaan vientiteollisuudelle, on annettava johtava rooli työmarkkinaneuvotteluissa.

Ympäri käydään, yhteen tullaan.

Kun yli neljäkymmentä vuotta sitten ay-liike vaati sopimusten painopisteen siirtämistä liitoille ja työpaikoille, työnantajat sitä vastustivat. Tänään sitä tahtovat työnantajat ja ay- liike puolestaan näyttää vastustavan.

Tämä voisi hämmentää, ellei tietäisi, että ehdottajat uskoivat tietävänsä jo ehdotusta tehdessään, kuka menestyisi ja kenen kustannuksella. 

Luetaanpa vielä tämä: "Paikallisen sopimisen laajempi mahdollistaminen sekä työvoimakustannusten alentaminen nousivat selkeästi parhaiksi keinoiksi, kun yritykset arvioivat, mitkä vaikuttaisivat myönteisesti Suomen kilpailukykyyn ja elinvoimaisuuteen." (Verkkouutiset, Kauppakamarien jäsenkysely kesäkuussa 2020)

Jos työvoimakustannusten alentaminen ja paikallinen sopiminen liitetään yhteen, on ehdottajien mielissä paikallisen neuvottelun tavoite jo määritetty.

Kuulostaisiko kummalliselta, jos yrityksen pääluottamusmies ehdottaisi: "Tuottavuuden kasvu on siirrettävä osaksi henkilöstön ostovoiman kasvua ja ryhdyttävä paikallisiin neuvotteluihin, koska liittotason vaatimattomat palkankorotukset eivät ota yritysten erilaisuutta tarpeeksi huomioon. Eri alat, ja jopa yritykset niiden sisällä, kannattavat eri tavoin, joten palkankorotusten ja työaikajärjestelmien on joustettava tuottavuuden tarpeiden mukaan."

Jos esitysten takana on kuviteltu (tai todellinen) ylivoima, jota aiotaan neuvotteluissa myös käyttää, se rapauttaa neuvottelumoraalia ja -suhteita, jotka ennen pitkää vain kärjistyvät.  Niinpä paikallinen neuvottelukulttuuri ei kehity.

Kaikesta huolimatta juuri tämä ajankohta olisi mitä luontevin paikallisille ponnistuksille, jossa kaikki voisivat voittaa.

Kuulemme usein, että työehtosopimukset sallivat monesti laajan paikallisen sopimisen, ja esimerkiksi teknologiateollisuudessa voidaan sopia lähes mistä tahansa. Ja paljon sovitaankin. Mikä sitten on ongelma?

 Ongelmana on rehellisen ja ilman ennakkoehtoja tapahtuvan lähentymisen puute. Jos kumpaakin löytyisi, voitaisiin paikallisissa neuvotteluissa keskittyä vaikkapa siihen, miten organisaation tuottavuutta kasvatetaan.

Työmarkkinaosapuolet tietävät termien tasolla, mitä tuottavuus on ja pitävät siitä kiinnostuneille jopa pienen seminaarin. Mutta vain ani harvoin, jos koskaan, ne osaavat neuvoa yksittäistä yritystä sen arkipäivän kannattavuusongelmissa. Yrityksen henkilöstö sen sijaan saattaa osata, jos sille annetaan siihen ennakkoluulottomasti mahdollisuus.

On kyllä tiedossa, että kaikki luottamusmiehet eivät halua "helpottaa kapitalistin tuskaa", ellei siitä välittömästi seuraa myönteisiä palkkaseuraamuksia. Mutta on myös paljon yrityksiä, joissa organisaation eri tasoilta löytyy oman työympäristönsä asiantuntijoita, jotka vain odottavat, että heitä kuultaisiin. Heidän ideansa voisi tuottaa säästöä, vakautta ja tuloja, joilla yritys ja sen henkilöstö voisivat katsoa vähän levollisemmin tulevaisuuteen.

On sääli, että paikallisen neuvottelun polun raivaajia ja rohkeita edellä kulkevia on Suomessa kovin vähän. Toimintakulttuurimme näyttää tuottavan sen sijaan perässä seuraajia aina tungokseen asti. Niitä, jotka kyselevät hyviä käytäntöjä, joita voisivat matkia, mutta jotka eivät jostakin syystä kykene luomaan niitä itse. Eivät edes omiin tarpeisiin. Onneksi maastamme sentään kaikki osaajat eivät vielä ole kadonneet. On ihmisiä ja on ideoita, joiden avulla voi päästä alkuun.

Kärjessä kulkeva organisaatio ottaa joskus hallitun riskin, mutta tarttuu samalla voittamisen mahdollisuuteen. Muut jotka vasta lämmittelevät, näkevät jo sen kantapäät.  

Tapio Wallin